Päätösvalta hönöille

Sunnuntain (13.1.2013) Helsingin Sanomat raportoi suomalaisten yllättävän huonosta politiikan tuntemuksesta. Kyselyn mukaan kolmannes väestöstä luulee, että keskusta on hallituksessa, jonka ulkoministeri on Alexander Stubb. Nai­sis­ta 27 ja mie­his­tä 41 pro­sent­tia osa­si ni­me­tä kaik­ki kuu­si hal­li­tus­puo­luet­ta. Hyvin ei mene.

Politiikan tutkijat kommentoivat tuloksia lakonisesti: ei syytä huoleen, sillä poliitikot ja puolueet eivät vaan näinä aatemössön aikoina jaksa kiinnostaa kansalaisia. Yllättävämpi sen sijaan oli entisen kansanedustajan Rosa Meriläisen aivoitus: kansalaiset eivät tunne politiikkaa, koska se on etäistä. Into lisääntyisi hänen mukaansa, jos kansalaiset pääsisivät vaikuttamaan suoraan kunnan asioihin esimerkiksi säännöllisten äänestysten kautta.

Kansalaisten ohuet pohjatiedot huomioiden vaatimus oudoksuttaa. Saman logiikan mukaan sinfoniaorkesterin eturiviin pitäisi sijoittaa nuotteja tuntematon musikantti, joka ei saa edes kapuloita pysymään rytmissä, ihan vain kivasti motivoivan vaikutuksen takia. Ehkä hyvinvointikansalainen kaikkine pyhine oikeuksineen voisi ensin taipua velvollisuuteen opetella muutamia perusfaktoja itseään ympäröivästä yhteiskunnasta.

Taksikeskus palvelee

Viime viikko oli hurja. Perjantaina oli vieläpä kaksi tärkeää puhetta aivan perätysten. Säätiedotus lupasi sadetta, ja koska juuri ennen viikonloppua iltapäivät ovat muutenkin ruuhkaisia ja tapahtumapaikalla olisi luultavasti takseille laajempaa kysyntää, päätimme assistenttini kanssa tilata taksin ennakkoon.

Helsingin taksikeskus ilmoitti kuitenkin, ettei tilausta haluta ottaa, kun lähin tolppa sijaitsee vain pienen matkan päässä: asiakas kävelköön. Kuljettajan voisi kuulemma olla myös vaikeaa tunnistaa oikeaa asiakasta ruuhkaisella tapahtumapaikalla: liian vaivalloista mokoman juipin takia. Ja ennakkotilaus ei kuulemma edes ole takuu taksin saapumisesta: turhaan siis vaivautuisitte. Äimistynyt tilaaja ei osannut sanoa oikein mitään.

Onneksi yksityinen kuljetuspalveluyritys otti ennakkotilauksemme mielellään vastaan. Heille kelpasi myös tästä johtuva lisämaksu. Kun lähdön aika oli, taivas pudotteli vettä ja lähikulman tolpalla ei takseja näkynyt. Useampi yritti tilata. Ehdin seuraavaan tilaisuuteen juuri ja juuri ajoissa.

Vain monopolimallissa on enää varaa tällaiseen tuottajakeskeisyyteen. Kaupungissa on kuitenkin yhä useampia, jotka yksityisauton sijaan suosivat taksia ja muita julkisia. Moni heistä olisi valmis maksamaan varauksista ja muista lisäpalveluista ekstraa, jos vaan maallista taksielämää säätelevän keskuksen niska siihen taipuisi. Ehkä palvelumuotoilu ja -johtaminen saavuttavat teemoina joskus heidätkin.

Kuluttajansuoja politiikassa

Kunnallisvaalit olivat ja menivät. Olen iloinen ja ylpeä, että minua äänesti todistetusti myös moni puolueeni kokoomuksen peruskannattajajoukon ulkopuolella. Monelle heistä oikeistopuolueen äänestäminen oli kova pala, edes sitten mieleisen ehdokkaan takia. Minulla tämä toi painetta, ja nyt varasijalta katsoen nolostuneisuutta. Menikö ääni hukkaan; lipuiko sillä valtuustoon Kari Suomalaisen mallintama liperi-kypärä-puolueen tuhti pastori.

Ajat muuttuvat, ja onneksi puolueetkin. Huolimatta äänimäärän laskusta ja tappioista paikoissa, saimme valtuustoon komean ryhmän. Siinä kulttuurin takuunaisia ja -miehiä on useita. Kärkisijan varavaltuutettunakin voi vaikuttaa, ja raaka työ tapahtuu lautakunnissa. Kokoomus on nyt vaalien jälkeen vielä piirun verran kulttuurihenkisempi puolue, ja ei-populistiselle politiikalle on myös äänestäjien mandaatti.

Jokainen kansalainen voi tavallaan aiheesta kyseenalaistaa äänestäjän kuluttajansuojan. Teoriassa annettu ääni voi valua auttamaan saman puolueen toista äärilaitaa. Suomessa käytetty D’Hondtin menetelmä on kuitenkin reilumpi kuin skandinaavinen listavaali, jossa puolue päättää sisäänmenon järjestyksen. Suomessa saman valmistajan tuotteet saavat aina enemmän hyllytilaa hittien saattelemana, mutta länsinaapurissa kansalaisille tarjoillaan päivän annokset puolueen määrittämässä riittävyysjärjestyksessä. Paremmin meillä siis.

Lämmin kiitos äänestäjille

Kaunis ja nöyrä kiitos kaikille luottamuksesta, avusta, neuvoista, kahvista, lohdutuksesta, sateenvarjosta sekä monesta muusta kampanjan varrella tarvitusta – ja nyt viimeksi äänistä. Olen nöyrän otettu luottamuksesta. Alle 700 ääntä eivät Helsingissä riittäneet täyteen valtuustopaikkaan, mutta myös varasijalta voi vaikuttaa. Helsingistä tulee lopulta vielä vähän parempi kaupunki.

Miksi Helsinki tarvitsee juuri nämä vaalit?

Moni Helsingin politiikan konkari on lukuisissa keskusteluissa jaksanut tuskailla nyt kautensa päättävän valtuuston toimintakykyä ja -tyyliä. Moni tärkeä aloite on haudattu, eikä aina asiaperustein vaan taktisten liikkeiden vuoksi. Toisissa kysymyksissä on toki saatu aikaan kompromisseja mutta monet niistäkin muistuttavat tunnetuksi tullutta komitean suunnittelemaa hevosta eli kamelia, jossa epäsopivat osat on yhdistetty pakottamalla toisiinsa.

Neljän vuoden politiikka on näennäisesti kulminoitunut isoihin strategisiin teemoihin, kuten metropolialueen kuntaliitoksiin, ja isoihin yksittäiskysymyksiin, kuten Guggenheimiin. Monet kriittisen tärkeät peruspalveluihin ja infrastruktuuriin liittyvät kysymykset on hoidettu matalammalla profiililla ja vähemmällä tyylillä. Helsinki ansaitsee valtuuston, jolla on entistä vahvempaa kykyä strategiseen ajatteluun ja toimintaan.

Vuoden alussa kautensa aloittavalla valtuustolla on edessään isoja linjapäätöksiä ja niiden tarkasteluja melkein kaikilla kaupungin toimialoilla. Sosiaali- ja terveystoimen toiminnallinen yhdistäminen vaatii pitkän integraatiojakson ennen kuin se näkyy parempana ja joustavampana palveluna helsinkiläisille. Opetustoimessa moni kuuma peruna odottaa käsittelyään kouluverkon laajuudesta aina koulupaikan vapaaseen valintaan. Liikenteessä on tehtävä valintoja, koska rahat eivät riitä kaikkiin perusparannushankkeisiin. Kaupunkirakenteen ja -suunnittelun saralla pitää varmistaa, että uusista kaupunginosista syntyy terveitä, toimivia ja houkuttelevia myös todellisuudessa eikä vain 3D-havainnekuvissa. Helsingin Energian verotuksellisen aseman heikkeneminen uhkaa lyödä ison loven kaupungin tulovirtoihin.

Viimeisimpien gallupien mukaan perussuomalaisten jytky näyttää nyt jo vähemmän uhkaavalle. Ennusteiden mukaan he tulevat saamaan kuitenkin merkittävän kokoisen valtuustoryhmän. Kunnallinen päätöksentekomalli on haavoittuvainen häiriköiden käsissä. Muutama henkilö voi viivyttää ja vaikeuttaa tärkeitä päätöksiä. Kaupungin tilanne ei kestä sellaista oppositioita, jolla ei ole epäkohtien vastapainoksi tarjottavanaan yhdenkään ratkaisun siemeniä. Tuli jytkystä tällä erää iso tai pieni, paras vakuutus paremmasta nelivuotiskaudesta on muun valtuuston sitoutuminen, asiaosaaminen ja riittävä yhtenäisyys.

Kafka kävi meillä

Monessa liemessä käyneen veteraanipoliitikko Arja Alhon muistelmateoksen nimeksi tuli ”Kafka kävi meillä”. Se kuvaa hyvin banaaleja ja surrealistisia sävyjä saanutta kujanjuoksua, joka johti näkyvän poliittisen uran loppuun. Pienempiä kafkoja käy kylässä myös Helsingin kaupungin hallinnossa.

Ystäväni löysi keskustan tuntumasta, luonnonkauniilta ja liikenteellisesti keskeiseltä paikalta teiden ja parkkipaikkojen väliin unohtuneen hylätyn kiinteistön. Hän olisi halunnut vuokrata sen kesäkaudeksi ulkoilmatapahtumia, mm. klubeja varten. Kaukana asuintaloista musiikki kun ei häiritsisi ketään, ja kulttuuritapahtumillaan ylpeilevän kaupungin tarjontakin monipuolistuisi.

Melkoisen salapoliisityön jälkeen selvisi, että tontin ja rakennuksen omistaa Helsingin kaupunki. Ystäväni lähestyi kaupunkia, ja usean vaiheen jälkeen hän tiedusteli oikeaksi oletetulta viskaalilta mahdollisuutta vuokrata kiinteistö. Viikkojen odottelun jälkeen hän sai vastauksen, ettei kiinteistön vuokraaminen tule kysymykseen, koska rakennuksessa on kosteus- ja homevaurioita ja se joka tapauksessa tultaisiin purkamaan 2015 paikkeilla muun rakentamisen tieltä.

Hmmm. Miten rakennuksen homeongelma estää ison tontin muun käytön? Ennen vuotta 2015 on edessä vielä monta kesää, jotka kaipaavat tapahtumia. Kaupungin pitkäjänteinen ajattelu ja huolenpito asukkaidensa hengitysteistä taisi olla tässä tapauksessa naamio viitsimättömyydelle. Palveluasenne kun tuottaa monenlaista vaivaa. Onneksi seikkailu saattaa jatkua, sillä pelkkien tonttien vuokraamisesta vastaa kaupungin hallinnossa ilmeisesti eri taho.

Lopulta kukaan ei voittanut. Helsinki ei saa vaatimattomiakaan vuokratuloja kassansa tilkkeeksi. Kaupungissa on yksi kulttuuritila vähemmän. Tietyn musiikkigenren ystävät saavat jatkaa viikonloppumatkojaan Berliinin rikkaampaan tarjontaan. Sinne siirtyy myös suuri osa heidän kulutustaan ja sen verotusta. Pienellä nihkeydellä on pitkät jäljet.

Samaan aikaan, kun kaupunki tuskittelee sosiaali- ja terveystoimen sekä opetustoimen menopaineen alla, se sallii rakenteidensa näivettävän tervettä yksityistä kansalais- ja yrittäjäaktivismia. Pieniä tarinoita on monta, ja niistä syntyy suuri hitausmomentti. Kaupungin hallinto olisi hyvä mitoittaa ja järjestää siten, että kreppikojujen kieltämisen, virkamiesvoimin tuotettujen sambakarnevaalien ja arvorakennusten sisustussuunnittelun sijaan (esimerkkinä Kiseleffin basaarin katastrofiksi tuomittu harmaa muovimatto, joka ei inspiroi sen paremmin turistia kuin yrittäjääkään viipymään) se joutuisi keskittymään oikeasti isoihin kysymyksiin, ostamaan täydentävät palvelut markkinoilta ja tarjoamaan kaupunkilaisille, kävijöille ja elinkeinoelämälle asiointiviidakon sijaan oikeaa yhden luukun periaatetta.

Moskova-Helsingistä Pariisi-Helsinkiin

1960-1980-luvuilla Helsinki oli suosittu kuvauspaikka länsielokuville, kun tarvittiin Moskova- tai Leningrad-näkymiä agenttielokuvien taustaksi. Kaupunki oli harmaa, eloton ja ihmiset – noh – puvustamattakin aika uskottavia. Itse asiassa eräs Kansallisoopperan aiempi Boris Godunov -tuotantokin taidettiin köyhälistön osalta puvustaa ostamalla helsinkiläisten käytettyjä talvitakkeja. Kuvauskulissikauden huippuvuotena Kansallismuseon torniin myös kiinnitettiin nostokurjella punatähti, jotta saatiin aito vaikutelma Kremlistä. Tunsimme ylpeyttä, kun kelpasimme peräti suurproduktioihin – tavallaan.

Helsinki on sittemmin onneksi muuttunut. Kaupunkikuva on värikkäämpi ja iloisempi. Erehtymisen vaaraa ei ole. Kirkkautta tosin voisi loihtia myös muilla keinoin kuin räikein valokyltein ja jalkakäytäviä kukittavin mainostelinein. Kaupungin voisi nimittäin valaista.

Valaisulla on edes tarkoita ympärivuorokautista sojotusta ja jatkuvaa energiantuhlausta vaan huolellisesti mietittyä yksityiskohtien korostamista. Tämä parantaisi kaupunkikuvaa sekä asukkaiden että vieraiden kannalta. Ehkä Helsinki saisi näytellä kerrankin Pariisia jossain pienen budjetin elokuvassa?

Miten tämä sitten liittyy kaupungin rooliin? Hissikonsultoinnin lisäksi kaupungin soisi tarjoavan kiinteistöilleen myös valaistusneuvontaa. Miten toteuttaa energiatehokas, ajan ja alueen ilmeen henkeä kunnioittava julkisivuvalaistus? Nyt pääkaupungin monet hurmaavan kauniit julkisivut ohitetaan pimeydessä vain katulamppujen luodessa kelmeää valoaan sateen, ravan ja katusuolan rokottamille kaduille. Elämisen laatu syntyy myös pienistä yksityiskohdista.

Puu-Helsinki

Sain tänään eräältä vanhalta ystävältä lupauksen kahdesta äänestä, mikäli hankin lisää puita Kamppiin. Jäin miettimään asiaa. Me monet poliitikothan messuamme innokkaasti viheralueiden tärkeydestä: korostamme puistojen hoitoa, turvallisuutta luovaa valaistusta, vartiointia, koirankakkojen keräämistä ja lasten leikkipaikkoja. Saatamme tehdä tavoitteestamme turhan mutkikkaan ja toisinaan liian kalliinkin.

Itse asiassa pelkillä puilla kaupunki paranisi jo paljon. On tärkeää, että uusien alueiden suunnittelussa parkkipaikkojen, ostoskeskuksen ja kaakelisten asuintalojen lisäksi muistetaan piirtää myös puut. Niitä voi ujuttaa myös kivikaupungin jo rakennetuille alueille. Aiemmin viikolla vierailin kollegoiden kanssa arvostetulla Yonsein yliopistolla Soulissa. Ihmettelimme sitä, miten kampuskukkulalle oli onnistuttu rakentamaan kymmenittäin uusia rakennuksia vahingoittamatta vanhoja puita ja maisemia. Taitaa olla tahdon asia.

Helsingissäkin on herätty. Eräs emeritusprofessori kampanjoi jo vanhojen puiden puolesta. Samanlaisia jo trendiksi nousseita kansanliikkeitä on monissa muissakin suurkaupungeissa. Jonkun pitää vaan jaksaa kampanjoida myös uusien puiden puolesta.

Kulttuuri- vs. peruspalvelut - Taistelu herneen ja melonin välillä

Helsingin nykyinen strategia korostaa tapahtumallisuutta. Kaupungista halutaan Itämeren alueen keidas, jossa on kansainvälisesti ja kotimaisesti kiinnostavaa elämää. Sittemmin talouskehitys on surullisesti taittunut. Guggenheim-hanke kaatui, kun lopulta mikään ryhmistä ei asettunut ylipormestarin aloitteen taakse selkä suorassa.

Tiukassa taloustilanteessa ja varsinkin näin vaalien alla, suosittua on asettaa vastakkain kulttuuri ja niin kutsutut peruspalvelut. ”Turhat huvithan” uhkaavat sosiaali-, terveys- ja opetustoimen perustehtäviä. Retoriikassa on paljon vikaa, mutta kahta lajia on syytä korostaa erikseen.

Ensinnäkin kulttuurin ja terveyden, opetuksen ja sosiaalitoimen asettaminen vastakkain on lapsellista – kuin vertaisi hernettä meloniin. Peruspalveluiden järjestämisen perustavia ja vuosikymmeniä kypsyneitä haasteita ei ratkaista ryijynäyttelyitä ja valoesityksiä kitkemällä.

Toisaalta kulttuuri alkaa kuulua juuri niihin peruspalveluihin - ainakin houkuttelevassa metropolissa. Mikäli haaveilemme Helsingin kehkeytyvän kansainvälisestikin vetovoimaiseksi kohteeksi yritysten avaintoiminnoille ja näiden hoitajille, myös kulttuuripalveluilla on merkitystä. 1980-luvulle asti Helsinkiä käytettiin elokuvateollisuudessa usein aitona kulissina synkälle Neuvostoliitolle. Harmaus ja pelottava yhtenäisyys säväyttivät. Haaveilemme tuskin uudesta roolista. Sen sijaan pitäisi miettiä, miten tapahtumista ja kulttuurista tehdään kansainvälinen ja kotimainen vetonaula.

Kieltokaupunki

Huomasin oman toimitaloni kuparipylvääseen ilmestyneen kuvaannollisesti viestiään välittävän kyltin ”Ei skeittausta”. Kyltti oli palkittuun julkisivuun yhdistettynä sekä tökerö että huvittava. Korkeaa sijaintia perusteltiin kollegalleni sillä, etteivät pahantahtoiset skeittarit voi hävittää sitä. Pihalla pörrää lähinnä joukko varhaisteinejä, jotka yleensä pelästyvät ensimmäistäkin huomautusta satojen metrien päähän.

Skeittaus kuuluu metropoleihin ja nykyään jo kaikkiin taajamiinkin. Miksei kyltissä voitu tyytyä toteamaan, että skeittaus on sallittu klo 10-19, jolloin lautojen pauke ei häiritse useimpia nukkuvia.

Kaupunkielämän ongelmia korjataan lähtökohtaisesti kielloilla, ei samoihin tuloksiin johtavilla rajoitteilla. Minusta ainakin on paljon kivempaa jättää toimisto kulkien skeittareiden kuin epämääräisten puistokemistien täyttämän aukion läpi.

Olin kerran jopa samaa mieltä ministeri Arhinmäen kanssa, kun hän vastasi Iltasanomien nettitelevisiossa kysymykseen siitä, ovatko graffitit taidetta. Ovat tietysti. Taiteesta tekee taidetta myös esityksen ympäristö. Hyvä graffiti on taidetta oikeassa paikassa, ihan kuten veistos, maalaus, teatteri tai musiikkikin. Taidetta ei sen sijaan ollut jonkun rohkean yön pimeydessä Mechelininkadulla seinään tussittama anonyymi englanninkielinen kehotus seksiin. Siitä puuttui kirjainkin.